Digitaalisten palveluiden esteenä on usein varattomuus, kirjoittaa projektipäällikkö Piia Niilola.
Minna Piirainen kirjoitti (HS Mielipide 1.11) ansiokkaasti digipalveluista. Digitaalisten palveluiden tulee olla ensisijaisesti helposti saavutettavissa olevia, käyttöympäristöiltään selkeitä sekä käytetyn kielen tulee olla ymmärrettävää. Kankean virastokielen ymmärtäminen ei ole kansalaistaito – mutta perustason digitaidot ovat.
Ylitsepääsemättömäksi esteeksi nousee osalle kansasta digitaalisten palveluiden hinta: jotta ihminen saisi palveluita, tulisi hänellä olla digitaitojen lisäksi riittävä laite sekä nettiyhteys. Tilastotiedoissa näkyy suora korrelaatio matalan tulotason ja digitaalisen ulkopuolisuuden välillä. Mitä vähemmän ihmisellä on tuloja, sitä vähemmän hänellä on kykyä hoitaa omia asioitaan sähköisesti.
Toimeentulotuki ei tässä digitaalisessa maailman ajassa korvaa muuna perusmenona datayhteyttä tai älylaitetta; niiden hankkimisen katsotaan kuuluvan jo ennestään ylikuormitettuun perusosaan. Jossain harvoissa tapauksissa laitteen hankintaan voi saada harkinnanvaraista tai täydentävää toimeentulotukea, mutta vain silloin, jos laite on välttämätön opintoihin tai työhön. Nettiyhteydestä koituvia kustannuksia ei tuolloinkaan huomioida.
Toimeentulotuki korvaa esimerkiksi muuna perusmenona vähävaraisille ihmisille silmäsit kerran kolmeen vuoteen – sekä kohtuullisena menona viikoittaisen saunamaksun. Kun valtion linjauksenakin on toteuttaa kaikki palvelut pääosin digitaalisena, eikö myös digitaalinen laite ja yhteys pitäisi korvata toimeentulotuesta muuna perusmenona? Kun kansalaisella on riittävä laite ja yhteys, hyötyy hän digituesta riittävästi.
Tämä mielipidekirjoitus on julkaistu alun perin Helsingin Sanomissa 5.11.2021
